Stanislaw Lem (1921-2006) oli puolalainen tieteiskirjailija, joka teoksissaan pohti usein vaikeuksia ymmärtää vieraita elämänmuotoja. Hänen tunnetuin työnsä lienee Solaris, joka on päätynyt myös valkokankaalle kahtena eri versiona. Nyt lukuun päätyi kirjaston scifihyllystä bongattu Isännän ääni.
Isännän ääni kertoo matemaatikko Peter Hogarthin version salaisesta tutkimuksesta, jossa pyrittiin selvittämään Pienen Karhun tähdistön suunnalta saapuvaan neutriinovirtaan mahdollisesti kätkettyä viestiä (joku saattaa muistaa, että Pienen Karhun kirkkain tähti on Pohjantähti eli latinaksi Polaris). Tutkimuksesta kehkeytyy jonkin sortin skandaali, jota ei sen tarkemmin avata, ja kirja onkin muotoiltu Hogarthin elämäkerralliseksi puolustuspuheeksi häntä kohtaan esitettyjä syytöksiä vastaan.
Teos on hidastempoinen eikä siinä oikeastaan tapahdu mitään. Pikemminkin teos koostuu tiedemiesten välisistä keskusteluista ja Hogartin pohdinnasta. Kun tämän ymmärtää eikä odota kirjalta jotain mitä se ei ole, imaisee teos mukaansa. Lem onnistuu vangitsemaan kirjaansa 60-luvun kylmän sodan ilmapiirin, mikä tuo teokseen tietynlaista painostavuutta.
Lem filosofoi monesta eri kulmasta Ensimmäisen Yhteyden ongelmaa. Kuinka ihminen voisi ymmärtää viestiä, jonka lähettäjä on miljardeja vuosia kehittyneempi? Miten varmistua viestin hyväntahtoisuudesta? Miksi viesti ylipäätään on lähetetty?
Nautin erityisesti kysymyksestä eri kehitystasoilla olevien olentojen keskinäisen viestinnän vaikeudesta yhteisen kielen ja käsitteistön puuttuessa. Missä kulkee ymmärryksen raja; voisiko edes keskiajan tai antiikin viisas ymmärtää nykymaailmaa? Kun samaa lajia (todennäköisesti) edustavan Putinin motiivit arvioitiin pieleen kautta Euroopan ihmisten ollessa kykenemättömiä katsomaan tilannetta venäläisen itsevaltiaan perspektiivistä, niin kuinka kukaan muka pystyisi arvioimaan täysin vieraan kulttuurin aikomuksia? Itse en aina ymmärrä edes vaimoa.
Kirja menee heittämällä kovan scifin kategorian syvään päätyyn, ja ilahdun aina siitä, että faktat kestävät tarkastelua. Pidin monesta teemasta: tutkijan etiikasta, ihmisen käsityskyvys rajoista, ja kylmän sodan peliteoriasta. Kirja heittelee sarjatulena erilaisia olemassaolon selityksiä, ja lukija ei voi kuin myhäillä tyytyväisenä Lemin aikaansaannosta.
Vuonna 1968 julkaistu kirja ei ole noussut klassikon asemaan kuten Solaris, kenties kertaluokkaa filosofisemman luonteensa vuoksi. Ihmettelen hieman, kuinka tämä on voitu julkaista rautaesiripun takana (kommunistinen paatos puuttuu), mutta mitä ilmeisimmin sensuuri keveni merkittävästi Stalinin kuoleman jälkeen. Mistään ei huomaa kirjoittajan kotimaata, vaan 60-luvun Amerikkaa kuvataan autenttisen oloisesti.
Pidin kirjasta, mutta kaikille tätä ei voi suositella. Jos etsii perinteistä scifitarinaa, jossa on alku ja loppu, ja jossa sankari ratkaisee moninaisia ongelmia, ei tämä teos ole oikea valinta. Isännän ääni sopii parhaiten mielentilaan, jossa ei ole kiire minnekään, ja on valmis pohtimaan ihmiskunnan olemassaolon kysymyksiä. Vaikka monologit jossain kohtaa menevätkin pitkiksi (kaikki on suhteellista, t: John Galt), niin kirja kääntyy kuitenkin huippukohtiensa ansiosta reilusti plussan puolelle.
Arvosana: 4/5
