Christopher Paolini on tunnettu parhaiten Perillinen -(teini)fantasiasarjastaan. Nuori herra osui kultasuoneen jo alle parikymppisenä, kun omakustanne osui oikeisiin käsiin ja Eragon julkaistiin uudelleen ison talon toimesta. Nyt Paolini on vaihtanut genreä scifiin ja kohderyhmän aikuisiin. Nimi oli entuudestaan tuntematon, joten kirjakaupassa paraatipaikalle nostettu Tähtien Meri innosti googlettamaan onko tämä mistään kotoisin. Kehuja löytyi, mutta kahteen kovakantiseen osaan jaetun suomennoksen sijaan (2×31,90€) valikoin – onnekseni – lukuun pokkarin alkuperäiskielellä (14,90€).
Palautteen perusteella odotukset olivat korkealla. Kehuja löytyi joka suunnalta, kuten uskottavasta maailmasta ja kiehtovasta juonesta. Alku vaikutti ihan kohtuulliselta, joten odotukset olivat korkealla, mutta kirja ei ikinä lunasta lupauksiaan. Petyin pahemman kerran.
Kirjan maailma on ihan kiintoisasti rakennettu. Valitettavasti kirjailija tuntuu toimineen kierrätyshengessä enkä oikein löydä mitään uusia oivalluksia. Paolini tyytyy kokkaamaan pyttipannua eilisen aineksista sen sijaan, että kehittäisi Arthur Clarken tai Iain M. Banksin ideoita eteenpäin tai edes lisäisi niihin omiaan.
Elämä on pitkä puutelista
Tähtien Meri suorastaan vilisee genren stereotypioita. Löytyy sekoavaa tekoälyä, lonkero alieneita ja byrokraattista hallintoa. Hahmojen persoonatkin ovat kuin suoraan kopiokoneesta. Agh!
Avaruustaistelu on kamalaa luettavaa. Paolini lienee nukkunut fysiikan tunneilla, eikä tätä pysty hyvällä tahdollakaan lukemaan kiusaantumatta. Jack Campbellin tai Verner Vingen tasoon ei päästä, ei lähellekään.
Juoni naurattaisi jos ei itkettäisi. Parhaiten sitä kuvanneen revennyt spagettisiivilä. Paolini ei kykene esittämään uskottavia perusteluita tapahtumakuluille, vaan aina mennään taikatemppujen kautta. Varsinkin loppuratkaisu on suorastaan lapsellinen. Tämä ei todellakaan ole mitään aikuisten scifiä.
Mikä pahinta, Tähtien Meri on aivan liian pitkä. Kaveri pitänee epärealistisista toimintaelokuvista, joissa hyvis ja pahis mätkivät toisiaan minuuttitolkulla, sillä opuksen toimintapätkät ovat todella pitkästyttäviä ja jännityksen sijaan lukija puutuu turhaan toistoon. Jos haluaa scifiltään räimettä, niin mieluummin kannattaa tutustua vaikka uudelleen suomennettuun klassikkoon Muista Flebasta, jonka viimeiset sivut näyttävät miten lukija pidetään varpaillaan.
Isommassa mittakaavassa sama vaiva pätee koko kirjaan; puolet kohtauksista ja hahmoista voisi jättää pois teoksen kärsimättä (no se varmaan paranisi). Olo on kuin Sormusten Herran päätösosaa katsoessa: kun luulee kärsimyksen kohta päättyvän ei olla edes lähellä loppua!
Kirjan loppulauseissa selviää, että Paolini on kirjoittanut opuksen useaan kertaan uudelleen. Mieleen hiipii väkisin epäilys, että pökäle on vaan haluttu päästää käsistä kun kerran projektille on jo uhrattu liki vuosikymmen. Ihmettelen, miksi ihmeessä tälle on vielä tusataan jatko-osiakin, kun herran selkeästi olisi parempi pysytellä siellä fantasian puolella (ei ne ainakaan huonompia voi olla).
Halusin kovasti pitää kirjasta. Eniten kyrsii, etten luovuttanut kolmasosan kohdalla kun opuksen huteruus oli päivänselvää. Vedin kiukulla projektin loppuun asti, mutta luvassa olikin sellainen antikliimaksi, etten muista ikinä yhdenkään teoksen jättäneen näin huonoa jälkimakua. Ei tätä voi kenellekään suositella: zero points.
Arvosana: 0/5
