Hornet-lentäjä on nimensä mukaisesti uratarina toistatuhatta tuntia Hornetin ohjaamossa viettäneestä Heikki Mansikasta. Lukija saa mitä luvataan, sillä Mansikka keskittyy tiukasti lentämiseen liittyviin aiheisiin. Tarina alkaa ideasta hakea ilmavoimien puolelle asepalvelukseen, ja kirja käsittelee eläköitymisen jälkeisiä tapahtumia vain lyhyesti. Turhaa kilkettä ei ole mukana, eikä Mansikka puhu yksityiselämästään oikeastaan mitään. Lopputulos on mainio.

McDonnell Douglas F/A-18 Hornet on ollut Suomen puolustuksen selkäranka kohta 30 vuotta. Seurasin tiiviisti konevalintaa koneista kiinnostuneen pikkupojan innolla, ja muistan edelleen millaista parranpärinää kalliiden hävittäjien hankinta lamasuomessa herätti. Teknisesti upean amerikkalaiskoneen valinta riemastutti mieltä, ja kummastelin jo sielloin itään päin kallellaan olevan väen rutinaa hyökkäyskoneesta (Hornet soveltuu myös rynnäkkökoneeksi) vaikkei ilmasta maahan -aseistusta alunperin hankitukkaan. Pasifisteista poiketen ymmärsin jo varsin nuorella iällä, että jollei maalla ei ole vahvaa armeijaa, saapuu maahan vihollisarmeija.

Juhlapuheista huolimatta oli selvää, että mahdollinen vihollinen saapuisi idästä, mutta tätä ei 90-luvulla saanut sanoa ääneen. Armeija-aikoinani vuosituhannen vaihteessa tilanne oli jo muuttunut tai ainakin muuttumassa, ja myös Mansikka ihmettelee samaa asiaa kirjassaan. Olisin halunnut kuulla aiheesta enemmänkin, ja etenkin siitä kuinka syvää NATO-yhteistyö on kulisseissa ollut. Muistan puolenkymmentä vuotta sitten hämmästyneeni kun kuulin eräältä upseerilta armeijan olevan käytännössä täysin NATO-yhteensopiva, ja enää puuttui poliittinen päätös. Onneksi se saatiin.

Tarina alkaa syksystä ’89, jolloin Mansikka päättää kokeillan onneaan pääsykokeissa. Omaksi yllätyksekseen hän läpäisee kokeet ja pääsee lentäjänpolulle, jolta poikkeamista hän ei edes harkitse. Lentäjänura alkaa koulukone Vinkalla ja jatkuu suihkukone Hawkin ohjaimissa. Mansikka kertoo opiskelutekniikkansa olleen karmea, joten laadun sijaan piti tehdä määrää. Onneksi intoa on piisannut.

Mansikan ensimmäinen hävittäjä oli 90-luvun alussa jo eläköitymistä odottanut Draken, joka ei saa lentäjältä suuria kehuja. 50-luvulla suunniteltu kone nimittäin ahmi polttoainetta eikä ollut lento-ominaisuuksiltakaan kummoinen. Mansikkana kakun päällä lennoston henki oli karmea ja nuoria lentäjiä simputettiin armottomasti. Kirjailija kertoo, että hän ei todellakaan jäänyt kaipaamaan Draken-vuosia eikä ole pitänyt yhteyttä tähän porukkaan lainkaan.

Hornet sen sijaan saa kehuja. Tehoa riittää ja suorituskyky on posketon. Ymmärrän; olen kymmenkunta vuotta sitten pysähtynyt Lusin suoralle seuraamaan Ilmavoimien harjoitusta jossa näin (ja koin) Hornetin nousun. Suorituskyky on mykistävä: suuri hävittäjä nousee ilmaan jälkipoltin kohisten suunnilleen yhtä pitkältä pätkältä mitä Tesla tarvitsee täysperävaunuyhdistelmän ohittamiseen. Tämä on ainoa kerta, jolloin olen miettinyt verorahojen menneen oikeaan osoitteeseen.

Mansikka kuvaa lentämistä elävästi. En ole tajunnut kuinka matalalla hävittäjää voi lentää. En ole hoksannut, kuinka lähellä siipimies joutuu lentämään varsinkin huonolla kelillä. Kiitosta tulee myös vaaratilanteiden kuvaamisesta, enkä voi kuin ihmetellä ettei Horneteja ole menetetty kuin kaksi. Moderni kone pysyy ilmassa vähän vaurioituneenakin, ja kaksi moottoria on plussaa kun pelikaani (tai Suomessa useammin haapana) osuu turbiiniin.

Kirjan kieli on elävää ja asian seassa on sopivasti huonoa huumoria. Mansikka on aikansa lapsi; edellämainitus pelikaani lisäksi tunnistuslennolla venäläisten sormimerkkeihin vastataan ”tonnin seteli” -ilmeellä. Pidän myös perusteluista, joiden mukaan ei ole keltäkään pois jos siirtolennolla lennetään Tampereen keskustan yli jonkun perämetsän sijaan, ja vielä ajoitetaan kaupungin ylitys siihen kun kollega astuu ulos kirkosta. Miksi pitäisi olla tylsää jos voi olla kivaa?

Mansikka etenee urallaan lentäjästä lennonopettajaksi, parvenjohtajaksi (parvi = 4 konetta) ja lopulta koko laivueen komentajaksi. Lentäjäkoulutuksen ylätason metodeista olisin lukenut lisääkin, koska löysin lukuisia yhtymäkohtia omaan työhöni ja myyjien kouluttamiseen. En nimittäin muista yhdenkään myyntikirjan maininneen tilanneanalyysin merkitystä, vaan myyjän oletetaan aina tunnistavan tilanteen oikein. Elämä on täynnä muuttujia niin hävittäjän ohjaamossa kuin myyntirundillakin: tilanteen voi analysoida oikein tai väärin, siihen voi reagoida oikein tai väärin, ja lopputulos voi omien toimien ansiosta tai niistä huolimatta olla hyvä tai huono. Jostain syystä taitavimmilla on yleensä myös eniten onnea.

Mansikan ura kokee huippunsa laivueen komentajana, jossa hän edelleen pystyy lentämään delegoimalla tylsät byrokratiat muille, sekä tutkimaan ilmasodan teoriaa. Pidän asenteesta! Sen jälkeinen uraputki Ilmavoimissa ei mitä ilmeisimmin houkuttele, koska sankarimme hakeutuu kouluttamaan lentäjiä Arabiemiraatteihin. Reissu ei mene suunnitelmien mukaan, kun Etihadin säästökuuri kiristää rahankäyttöä ja emiratisaatio ohjaa palkkaamaan ehkei niin päteviä paikallisia. Odotin hupaisaa ruodintaa, mutta valitettavasti entistä työnantajaa kohdellaan silkkihansikkain – lukijan kannalta valitettavasti.

Mansikka palasi Suomeen Insta Groupiin tittelille Chief Air Combat Scientist, missä lentäjä verkkosivujensa mukaan edelleen palvelee. Sivustolla kannattaa käydä muutenkin, sillä blogin puolella tarjoillaan kiintoisaa asiaa lentämisestä, mm. toimintatapoja vessahädän iskiessä kesken lennon ja tarina ainoasta suomalaisesta joka on sekä noussut että laskeutunut Hornetilla lentotukialukselle.

Kirja on mukaansatempaava paketti sotilasilmailusta kiinnostuneille. Asia on tiiviissä muodossa ja sitä on sopivasti höystetty huumorilla, joten ei tämän lukemissa kahta iltaa kauempaa kulu. Kirjasta nauttiminen ei vaadi mitään ennakkotietoja, joten sitä voi suositella varauksetta kaikille herhiläisten surinasta kiinnostuneille.

Arvosana: 4/5