Etelän kuningatar on odottanut aivan liian pitkään vuoroaan uusintakierrokselle. Alunperin 2002 ilmestynyt kirja päätyi lukuun joskus 10-15 vuotta sitten kahlatessani läpi Arturo Perez-Reverten loistavaa tuotantoa, eikä ole vuosien saatossa menettänyt tenhoaan – päinvastoin. Tarinan päästyä vauhtiin ei tätä voinut päästää nytkään käsistään.
Arturo Perez-Reverten raju noir-trilleri kertoo realistisella tavalla huumeiden salakuljetuksesta Marokon ja Espanjan välillä 90-luvulla. Teresa Mendoza joutuu ottamaan hatkat Meksikosta salakuljettajapoikaystävänsä vedettyä liikaa välistä ja päätyy Melillaan tarjoilijaksi. Pian hän kuitenkin tutustuu komeaan galicialaiseen salakuljettajaan, ja siirtyy itsekin alalle. Lopulta Terese rakentaa alueen kovimman salakuljetusverkoston.
Etelän Kuningatar tarjoaa jännitystä, juonittelua ja toimintaa koko rahalla. Suola alkaa maistua suussa ja vatsassa pyöriä, kun Gibraltarin salmea ylitetään pikaveneellä neljän metrin aallokossa tullivene ja -helikopteri perässä. Vaikkei kirjailija mässäile yksityiskohdilla, alkaa myös lukijan nivusissa tuntua ikävältä kohtauksissa, joissa kielenkantoja joudutaan kirvoittamaan keskustelun ylläpitämiseksi. Vauhti ei hyydy, vaikka ihmettelen miten tuolla määrällä tequilaa ja kokaiinia voi kukaan muka pysyä työkykyisenä.
Perez-Reverte on tehnyt perinpohjaista työtä. Tavat joilla viranomaisia harhautetaan tai yritysjärjestelyt joilla huumeraha pestään Calle Larioksella törsättäväksi ovat nerokkaita. Lasti siirretään vauhdissa laivasta toiseen. Kuljetusliike tai viinitila Jerezissä toimivat mainioina peiteorganisaatioina. Massiivinen korruptio on aina läsnä, mutta sekin on usein vain hyvien ihmisten huonojen olosuhteiden syytä. Kirja kääntää mustasta valkeaa.
Toisella lukukerralla kirja avautuu erilaisena. Lukuisat kirjallisuus- ja historiaviittaukset avautuvat laajemmin. Vaikken jaksanut lukea Monte-Criston kreiviä loppuun, luin riittävästi ymmärtääkseni Edmond Dantesin ja Apotti Farian roolin tämän tarinan kuljetuksessa. Intoudun jopa tutustumaan laahemminkin latinalaisen Amerikan kirjallisuuteen Teresan vinkkien perusteella: Sadan vuoden yksinäisyys on erinomainen (ja Juan Rulfo sekä Paco Ignacio odottavat vuoroaan).
Perez-Reverte on kylvänyt kirjaan kokonaisuuden kannalta mitättömiä detaljeja, kuten venäläismafioson isoisän teloituksen paroni Ungernin rinnalla Mongoliassa, joiden hoksaaminen kuitenkin vahvistaa henkilöhahmoja (ja saa lukijan tuntemaan itsensä fiksuksi). Ja kun itsellä on enemmän kilometrejä takana, myös Teresan ihmissuhteet herättävät enemmän ajatuksia. Jälkeenpäin kuulin, että Teresan ilmaisu elää tarinan (ja lukemisen?) mukana meksikolaisesta rahvaan kielestä kohti sofikoituneempaa espanjaa : milloinhan ehtisin palauttaa espanjan mieleeni niin hyvin, että pystyisin nauttimaan tästä alkuperäiskielellä?
Ei tästä voi todeta muuta kuin että Perez-Reverte on laatinut mestariteoksen. Vaikkei lukija olisi Meksikossa käynyt, se rakentuu ympärille elävämmin kuin amerikkalaissarjoissa. Narcocorridot vaan soivat korvissa ja suu napsaisi Pacifico -olutta.
Lisäfiilistä luovat etätöistä tutuiksi tulleet paikat Espanjassa. Vanha moottorivene on parkissa Cabopinossa, joka on kävelylenkkini käännöspiste. Teresa istuu samassa malagalaisessa kahvilassa, jossa aikoinaan kirjoitin kirjaa. Gibraltar lienee edelleen samanlainen turvasatama espanjalaisviranomaisia pakeneville rikollisille.
Kirjasta on sitten viime kohtaamisen tehty myös tv-versiointi, jossa juonta on puukotettu isolla kädellä. Epäilen vahvasti, ettei 180-osainen telenovela tai sen englantilaistettu versio pääse kirjan fiilikseen. Unohda Netflix ja pistä lukien jos kirjan suinkin jostain löydät.
Arvosana: 5/5
