Erinomainen Valekeisari sai minut haluamaan lisää, joten Neron valtakauteen tutustuminen jatkuu. Nuoren keisari Neron opettajana ja mentorina vaikutti kuulu filosofi ja kirjailija Seneca, mutta asiat laskettelivat siitä huolimatta kohti alamäkeä. James Rommin teos Dying Every Day – Seneca at court of the Nero valottaa filosofin elämää (ja kuolemaa) Neron hovissa.
Lucius Annaus Seneca syntyi varakkaaseen perheeseen Hispanian Cordubassa (siis Espanjan Cordobassa). Nuori Seneca sai perheensä aseman mukaisen koulutuksen ja opiskeli Roomassa retoriikkaa, lakia ja stooalaista filosofiaa. Ennen valintaa kvestoriksi ja poliittista uraansa senaatissa Seneca vietti aikaa Egyptissä (jossa hänen tätinsä mies toimi prefektinä) todennäköisesti kehnoa terveyttään parantelemassa. Mies oli läpi elämänsä sairaalloinen, mutta pääkoppa sentään toimi.
Meno antiikin Roomassa on kuin nykypäivän Venäjällä. Keisarin epäsuosioon joutuminen tarkoitti aina ongelmia, ja diktaattorin vaihtuessa kaivettiin esiin vanhat synnit. Tämä tuli tutuksi myös Senecalle, joka ensin sai taitavilla puheillaan senaatissa Caligulan niin kateelliseksi, että vain ystävän vetoomus pelasti hänet teloitukselta. Seuraava keisari Claudius määräsi hänet maanpakoon Korsikalle – tekaistuin syyttein, tietenkin – koska Seneca kritisoi hänen nousuaan keisariksi Pretoriaanikaartin nimittämänä. Senaatti ohitettiin tuolloin ensimmäistä (muttei viimeistä kertaa) kun järjestyksessä neljäs itsevaltias Claudius pyyhki pöydältä tasavallan rippeet.
Keisarillinen valtapeli kuulostaa kahjolta. Claudiuksen kolmas vaimo Messalina oli synnyttänyt keisarille kaksi lasta, tytär Octavian ja kruununperijä Britannicuksen. Nymfomaaniksi syytetty Messalina kuitenkin vehtasi vieraissa pedeissä niin ahkerasti, että lopulta hänet surmattiin. Vaimo-onni ei kääntynyt paperilla järkevän Agrippinan kanssa (hän oli keisari Augustuksen lapsenlapsenlapsi ja kenraali Germanicuksen tytär), sillä tämä teki kaikkensa saadakseen oman poikansa Neron kruununperimyslistan piikkipaikalle (Claudius adoptoi Neron ajan tapaan). Agrippina oli hyvää pataa Senecan kanssa ja sai Claudiuksen kutsumaan miehen takaisin Roomaan Neroa opettamaan.
Miksi Seneca otti pestin vastaan? Vaikka mies oli kirjoituksissaan vakuutellut stooalaisen tyynesti olevansa tyytyväinen Korsikalla, veti hovin loisto ja Rooman syke varmasti miestä puoleensa. Kenties senaattori halusi vanhan asemansa takaisin? Vai kiehtoiko filosofin egoa mahdollisuus tehdä Aristoteleet?
This is madness
Seneca sai seurata Neron (ja koko hovin) hulluutta piikkipaikalta. Agrippina myrkytti miehensä Claudiuksen ja naitti Neron Octavialle. Nero puolestaan myrkytti velipuolensa Britannicuksen ja ratkaisi sillä kisan keisariudesta lopullisesti. Äidin ja pojan valtakamppailun kärjistyessä Nero päätti murhata Agrippinan hukuttamalla, ja rakensi tätä varten halutulla hetkellä hajoavan laivan(!). Äiti pääsi kuitenkin uimaan rantaan, ja sai lopulta miekasta. Eikä siinä kaikkia: Nero tapatti myös vaimonsa Octavian kun hänen rakastajattarensa Poppaea Sabina tuli raskaaksi – mutta suutuspäissään potkaisi Sabinaa perheriidan päätteeksi vatsaan tappaen sekä äidin, että syntymättömän lapsensa.
En voi kuvitella mitä Seneca on ajatellut seuratessaan tätä hullutta. Aluksi Seneca pystyi yhdessä Pretoriaanikaartin päällikön Sextus Burruksen kanssa ohjailemaan Neroa ainakin jonkun verran, mutta pissin noustessa keisarin päähän ei järkipuhe enää auttanut. Seneca ja Burrus joutuivat valitsemaan puolensa: tukeako Neroa vai Agrippinaa? Tarjolla ei olut kuin huonoja vaihtoehtoja.
Seneca kaivoi itsensä kuoppaan josta ei voinut nousta ylös. Hän sitoi kohtalonsa Neron kohtaloon puolustaessaan Neroa ja oikeuttaessaan kahjon keisarin tekemisiä. Ja vaikka hovissa kerääntynyt varallisuus ei stoaalaisuudessa ole mikään pahe, toisin kuin joissain muissa filosofisissa suuntauksissa, niin se ei silti estänyt vastustajia moittimasta rikasta filosofia. Osa moitteista oli hyvinkin osuvia, koska aiemmissa kirjoituksissa ja nykyisissä teoissa oli ristiriitaa
Lopulta Nero siis sekoaa täysin. Neroa ei milloinkaan kiinnostanut toimia kuten keisarin kuuluu, vaan hän rymysi nuorena pitkin kapakoita epämääräisessä seurassa. Hän ihaili koko ikänsä kreikkalaista kulttuuria ja halusi ennen kaikkea olla taiteilija: hän järjesti monen tunnin konsertteja, joihin silmäätekevien on tietenkin pakko osallistua (Seneca yritti järjestää esiintymiset poissa pääkaupungista). Nero rakasti näyttelemistä, vaikka teatteria pidettiin rahvaanomaisena viihteenä; toki hän pakotti myös vastentahtoisia senaattoreita vastanäyttelijöikseen. Ja tietysti heikosta itsetunnosta kärsinyt keisari kadehtii etevämpiä puhujia, runoilijoita ja muusikoita, joten henki oli herkässä.
Seneca yritti moneen kertaan pyristellä irti hovista, mutta epäonnistui siinä. Hän tarjoutui lahjoittamaan koko omaisuutensa Nerolle, mutta tämä kieltäytyi siitä, ja vaati Senecaa pysymään hovissaan vaikka miesten välit olivat jo rikkoutuneet pysyvästi. Kaupungista poistuminenkaan ei ollut vaihtoehto, koska hänen sukulaisiaan oli nostettu myös tärkeisiin virkoihin, ja hän koki velvollisuudekseen suojella heitä. Vaikka Seneca koitti pysytellä taustalla, hänen yhteytensä Neron murhaa suunnitelleeseen salaliittoon oli liian vahva, ja hänet määrättiin tekemään itsemurha.
Teos on erinomainen. James Romm onnistuu konkretisoimaan ristiriitoja, joita Seneca väistämättä on kokenut oppilaansa vajotessa syvemmälle hulluuteen. Mahdollisuus tehdä hyvää muuttui vaikeaksi valinnaksi joko tehdä pahaa tai tuhoutua itse. Rommin lukuisiin muihin antiikin Kreikkaa ja Roomaa käsitteleviin teoksiin on ihan pakko tutustua; harmillisesti yhtäkään niistä ei ole suomennettu, eikä näitä voi rikkaan kielen takia suositella kuin tottuneesti kirjansa englanniksi lukeville.
Moraalisten pohdintojen lisäksi kirja valottaa käytännön tasolla hovin arkea, jossa jatkuvasti joutui varomaan esimerkiksi myrkkyjä. Se kertoo senaatin luisumisesta alennustilaan Neron sätkynukeiksi, ja nostaa esiin muutaman rohkean, jotka uskaltavat julkisesti osoittaa ajattelevansa keisarin olevan kahjo. Koen velvollisuudekseni mainita nimeltä Publius Clodius Thrasea Paetuksen, joka osoitti mieltään poistumalla senaatin istunnosta sen jälkeen, kun siellä oli luettu Neron kirje (Senecan kirjoittama), jolla hän oikeutti äitinsä murhan. Lisäksi Paetus uskalsi puolustaa preettori Antistiusta, jonka Nero oli mitättömästä loukkauksesta tuominnut kuolemaan. Selkärankaisuus johti lopulta Neron määräämään itsemurhaan.
Romm esittää perustellut näkemyksensä tapahtumista, joihin historiallisista lähteistä ei löydy yksiselitteistä kuvausta, ja huomioi mm. historioitsijoiden puolueellisuutta ja sidoksia. Valitettavasti iso osa tapahtumista jää vaille selitystä, eikä Seneca – ymmärrettävästi – ole kirjannut kuin vihjauksia todellisista ajatuksistaan teoksiinsa. Romm pysyy objektiivisena eikä tuomitse Senecaa hyväksi tai pahaksi, vaan antaa lukijan tehdä omat johtopäätöksensä. Ainoastaan se on varmaa, että Senecan valinnat ovat inhimillisiä ja ymmärrettäviä, eikä lukija voi kuin pohtia kuinka olisi itse toiminut mahdottomien valintojen edessä.
Suosittelen teosta Rooman historian ja (stooalaisen) filosofian ystäville (jos aihepiiri ei yhtään napostele, niin en usko sen tällä aukeavankaan). Senecan teoksia ei missään nimessä tarvitse tuntea ennestään, en itsekään ole lukenut kuin pari, mutta englannintaidon on syytä olla hyvällä tasolla. Miinusta annan kankean kielen lisäksi omaan makuun liian jäykästä ja akateemisesta tyylistä.
Arvosana: 3+/5
