Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä on löyhästi toisiinsa liittyvien novellien kokoelma, joka muodostaa mielenkiintoisen kokonaisuuden. Lena Anderssonin kirjan päähenkilöt ovat pääosin naisia, joiden toiminta on hämmentävää lukea. Novellit toimivat varsinkin mieslukijalle mainiona kanavana naisten tutkimattomaan maailmaan.
Anderssonin tutkielman kantava teema on hyvesignalointi ja kuplautuminen. Naiset toitottavat maailmalle omaa täydellisyyttään, tiedostavuuttaan ja hyveellisyyttään, mutta tuomitsevat vähänkin eri lailla ajattelevat. Tarjolla on naisille tyypillistä piilotettua, ja välillä julkean näkyvää piikittelyä. Omia sanoja pitää punnita, ettei niistä löytyisi mitään, jonka toinen voi tulkita väärin ja käyttää oman hännän nostamiseen. Nostan hattua Andersonille, joka tarttuu vaaralliseen aiheeseen, ja uskaltaa kertoa ettei yltiöpäisessä ”wokettelussa” ole mitään järkeä.
Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä tärähtää käyntiin vahvasti: Amanda, tiedostava teini, kritisoi äitiään, joka luopui yliopisto-opinnoista Yhdysvalloissa tutustuakseen kiinnostavaan poikaan. Hän ei kykene käsittämään, että äiti voi olla onnellinen avioliitossa tylsän isän kanssa, vaan kuvittelee äitinsä oikeasti halunneen opiskella. Äidin päätös on yksinkertaisesti väärä.
Amanda ei ymmärrä poikaystävänsä Benjaminin kritiikkiä näkemystään kohtaan. Amanda sanoo, ettei pojalla ole oikeutta määrätä miten hän ajattelee, eikä tajua, että yrittää itse määrätä miten äidin pitäisi ajatella. Lopulta Benjamin jättää Amandan, jonka on mahdotonta ymmärtää tapahtunutta. Hänestä kun on oikein, että Benjaminin pitää sitoutua häneen, vaikka hän itse ei sitoudu poikaan.
Hahmot ovat samaan aikaan realistisia ja absurdeja, eivätkä tajua omaa ristiriitaisuuttaan. Rawia, maallistuneen muslimiperheen tytär, on alkanut käyttää hijabia, kun hän yliopistolla ”opiskelukavereiden vakaumuksen avulla tajusi identiteetin merkityksen ja huomasi vääryyksiä, joista ei ollut tiennyt tai joita ei ollut havainnut ennen kuin ne osoitettiin hänelle.” En tajua tätä vääryyksien etsimistä joka paikasta, esimerkiksi Caroline Criado Perezin karmea kirja Näkymättömät naiset (en kyennyt lukemaan alkua pidemmälle) on ”auttanut” monia tiedostavia toistelemaan papukaijana, että tiilien, jakoavainten tai matkapuhelimen koko on tasa-arvo-ongelma (vaikka tiilen koko määräytyy rakennuksen koosta ja eritysvaatimuksista, jakoavaimen koko sillä väännettävästä mutterista, ja matkapuhelimen koko halutusta näytön koosta). Rawia miettii koko bussimatkan luokkakokoukseen kuinka kannattaa vastata huivikyselyihin – elämä on silkkaa esitystä ja oman paremmuuden alleviivaamista.
Kohtaukset terapeutilla ovat niin tätä päivää. Päähenkilöt eivät ole valmiita muuttamaan ajatteluaan, he eivät näe itsessään vikaa. ”Ongelma on se, että ne ovat aina ne muut, joiden pitäisi muuttaa ajatteluaan.” Naurattaa, kun terapeuttia vaaditaan auttamaan, ja silti hän tarjoaa vain vääränlaista apua.
Yllätyksekseni kykenen samaistumaan yhteen kirjan henkilöön, opettaja Olga Zavlovaan, joka ”nyt vain kertakaikkiaan oli sellainen, että hänestä oli psykologisella tasolla vastenmielistä lausua moraalisia itsestäänselvyyksiä ja mainostaa oikeamielisyyttään”. Hänen tapaansa en kykene enkä edes halua surkutella ja tuomita asioita vaaditulla tavalla, varsinkin kun näen hyvän asia taa verhotut itsekkäät tarkoitusperät. Olga rehtorin puhuttelussa on kuin Joose somessa, jossa jokaiseen postaukseen pitäisi erikseen perustella hyveelliset tarkoitusperänsä, ja siitä huolimatta joku tarttuu lillukanvarsiin ja syyttää kiusanteosta.
Olga tuntuu ainoalta järjenääneltä koulussa, jonka tehtävä ei ole enää opettaa, vaan silitellä oppilaita myötäkarvaan ettei kellekään tule paha mieli. Olgan synti on pohtia oppilaiden kanssa kielioppia ja käyttää esimerkkinä erikoisesti taipuvaa sanaa ”penis”, varsinkin kun hän ei edes ole äidinkielenopettaja. Taas naurattaa, sillä ainoa ruotsin sana, jonka yläasteella opin taivuttamaan (ja edelleen osaan taivuttaa), on en fitta.
Olga, venäläistaustainen maahanmuuttaja, kritisoi ruotsalaista koulujärjestelmää, jossa ”jokaisella oppilaalla on oikeus ymmärtää maailmaa omalla tavallaan ja saada hyväksyntä käsityksilleen”. Pohdin, voiko koulun karmea arvoesite pohjautua todellisuuteen vai liioitteleeko Anderson? Pahoin pelkään ettei liioittele, koska nykyisessä yhteiskunnassa faktat eivät paljoa paina: edes täydellisen typeriä maailmankuvia ei saa kritisoida. Eksyneelle, jonka kartta ei vastaa maastoa, ei saa kertoa kartan olevan väärä, jottei tälle tule paha mieli. Minusta ihmiset saavat ajatella ja sanoa mitä haluavat, mutta hyväksyntää pitää tarjoilla vain käsityksille, jotka linkittyvät todellisuuteen.
Ahmin kirjan nopeasti, ja aion lukea toistekin. Teksti on tiivistä eikä turhaa täytettä ole, joten sulateltavaa on enemmän kuin kerralla pystyy käsittelemään. Andersson kirjoittaa terävästi ja hämmästelen, kuinka monta nokkelaa havaintoa, oivallusta ja tiivistystä kirjaan mahtuu. Osaisinpa kirjoittaa kuin Lena Andersson!
Tämä on mestariteos, pistäkääs lukien!
Arvosana: 5/5
