Sunset Park on jälleen yksi teos suosikkikirjailijoideni joukkoon nousseen Paul Austerin myöhäisemmästä tuotannosta. Teos kertoo autiotalon vallanneiden vähävaraisten akateemisten nuorten aikuisten elämää Brooklynissä. En oikein tiedä pystynkö sympatiseeraamaan talonvaltaajia, mutta kun tässä kerran majoitutaan byrokraattien unohtamaan taloon eikä kiusata yksityishenkilöitä, niin menköön nyt tämän kerran.
Päähenkilön roolin ottaa liki kolmikymppinen Miles Heller, joka joutuu muuttamaan kommuuniin odottaessaan alaikäisen tyttöystävänsä varttumista täysi-ikäiseksi. Heller tuntee syyllisyyttä velipuolensa kuolemasta, ja hän on katkaissut välit vanhempiinsa viettäen tien päällä useamman vuoden hanttihommia paiskien. Brooklyniin palaaminen tarkoittaa väistämättä kohtaamista kuuluisan näyttelijä-äidin, ja kannattamatonta kirjakustantamoa pyörittävän isän kanssa. Hieman yllättäen tarina ei seuraakaan vain Milesiä, vaan näkökulmaa otetaan kaikkien muidenkin kommuunin jäsenten silmin. Ratkaisu osoittautuu toimivaksi.
Auster kirjoittaa jälleen kerran kirjailijoista ja kustantajista, mutta kukaan ei sentään lähde Ranskaan tälle kertaa, sillä Milesin äitipuoli Willa hyväksyy duunikeikan Englantiin. Autiotalon porukka on melkoinen sillisalaatti, ja nelikosta saa yllättävän viihdyttävää settiä aikaiseksi. Bing on Milesin vanha kaveri, joka kaksoisagenttina välittää kuulumisia Milesin ja hänen vanhempiensa välillä. Alice vääntää väitöskirjaa elokuvasta Parhaat Vuodet, työskentelee aktivistijärjestössä, ja haluaa erota urvelosta miesystävästä. Seksinnälkäinen (kaikki käy paitsi Bing) Ellen haluaisi olla taiteilija, mutta joutuu elättämään itsensä kiinteistövälittäjänä.
Austerin ymmärrys liiketoiminnasta (tai siis ymmärryksen puute) alkaa tässä kirjassa jo melkein häiritä lukukokemusta. Milesin isä Morris on tehnyt kustantamollaan tappiota yli 15 vuotta, ja hänen ainoa tavoitteensa on, ettei kenellekään anneta potkuja vaikka menisi kuinka huonosti. Ei tuolla mentaliteetilla yksikään yritys pysyisi tosielämässä pystyssä! C’mon – miksi voi irtisanoa yhtä jotta viisi muuta saavat pitää työnsä? Miksi ehdoin tahdoin vetää koko putka konkurssiin? Yrittäjän näkökulmasta Austerin hahmot ovat yksinkertaisesti järjettömiä; Morrisin idea on etsiä jostain sijoittaja joka pelastaisi yrityksen, vaikka on päivänselvää ettei kukaan täyspäinen ihminen laita rahaa tappiolliseen putkaan, jonka omistaja ei edes halua tehdä voittoa. 🙈 Austerin hahmojen (ja varmaan myös Austerin itsensä, jos ymmärtäisi taloutta tuskin kehtaisi kirjoittaa tällaista) täysi ymmärtämättömyys taloudesta ärsyttäisi, ellei se jo oikeastaan naurattaisi tavallaan kuuluessaan asiaan.
Kirja on epätasainen lukukokemus. Austerin fanittama baseball on turhan isossa roolissa, kun ainakaan tätä suomalaislukijaa ei voisi vähempää kiinnostaa koko laji. Blaah. Samoin Alicen analyysi yhdestä ainoasta elokuvasta on yksinkertaisesti tylsää, varsinkin kun ei ole sitä nähnyt (eikä innosta katsoakaan ainakaan tämän kirjan perusteella). Onneksi lukijalla on vapaus skipata aukeamatolkulla jatkuva paatos, koska näin toimimalla loput kirjasta toimii hyvin.
Mutinasta huolimatta Sunset Parkin lukee mielellään. Auster ymmärtää rajata juonikulun aikaikkunaa riittävästi, jolloin paketti pysyy tiivinä ja turhat rönsyt loistavat poissaolollaan (aiemmin kritisoimiani asioita lukuun ottamatta). Tärkeimmät henkilöt ehtivät käydä läpi sisäiset haasteensa, ja ratkaisut muuttaa elämäänsä ovat yllättäviä, mutta ymmärrettäviä. Luulen monen lukijan pystyvän samaistumaan yhteen tai useampaan henkilöön.
Kokonaisuutena Sunset Park on hyvä – kunhan tajuaa skipata baseball- ja leffahöpöilyt. Juoni on todella kökkö, mutta se ei haittaa ollenkaan, koska kyse on enemmän ihmisistä ja heidän sisäisestä kasvustaan. Suosittelen!
Arvosana: 4-/5
