Peter Frankopanin Silkkitiet on erikoinen teos. En oikein pääse jyvälle yrittääkö tämä olla kokonainen maailmanhistoria, Silkkitien historia vai kauppareittien historia. Lukemalla se selviää.
Aluksi keskitytään sujuvasti Keski-Aasiaan ja silkkitiehen, jonka kautta ylellisyystuotteita virtasi molempiin suuntiin jo ennen roomalaisaikaa. Mukana on mainioita esimerkkejä kaupankäynnistä, mutta uskontojen leviämistä käsitellään omaan makuun jo liiankin kanssa. Sinänsä on hauskaa lukea, että ei hallitsijoilla niin ole ollut väliä mitä jumalaa kumartaa; sopiva on valittu vähän sen mukaan mikä on omalle asemalle hyödyllisintä.
Kirjan alku ei oikein vakuuta. Yksittäiset asiavirheet herättävät jo suoranaisia epäilyksiä; kirjassa puhutaan sassanidien rakentaneen muurin yli Kaukasuksen, ja epäilen joko kirjailijan tai suomentajan sekoittaneen Kaspianmeren itäpuolisen Gorganin muurin pienempiin linnoitteisiin esim. Derbentin solassa. No, virheitä tulee väkisin, varsinkin kun kirja yrittää kattaa näin massiivisen jakson ajassa ja paikassa. Jaksan vielä jatkaa.
Onneksi meininki paranee. Levantin, Mesopotamian ja Persian tärkeys nousee lopultakin esiin ja kirja esittää Euroopaan sellaisena peräkylänä mitä se oikeasti olikin. Kauppaa Venäjän joilla sivutaan mielestäni turhan vähän, mutta Amerikan löytöretkistä alkaen historiaa käsitellään piristävän erilaisesta perspektiivistä. Pidän siitä, että perinteisen sotiin keskittyvän historian sijaan painopiste on kaupassa. Kirja esitteleekin Espanjan kukoistuksen ja romahduksen, Hollannin irtaantumisen edellä mainitun vallasta kauppaan perustuvaan kukoistukseen ja ennen kaikkea takapajuisen Englannin nousuun maailmanvallaksi erittäin kiinnostavalla tavalla. Arvostan tapaa, jolla asioille etsitään ja löydetään selityksiä taloudellisesta toimeliaisuudesta. Kun nykymeno jatkuu, saa Eurooppa hyvästellä hyvinvointinsa.
Valitettavasti lopussa kirja latistuu. Kaupankäynnistä ei puhuta enää mitään, ja 1900-luvulla ollaan turhan sotakeskeisiä. Ei sekään osa huonoa ole, ja pidin etenkin tavasta jolla kirjailija sanoo suoraan mielipiteensä. Frankopan arvostelee suorasukaisesti esimerkiksi Itä-Euroopan jättämistä Stalinin armoille – kurja temppu Churchillilta ja Rooseveltilta (FDR alkaa näyttäytyä silmissäni todellisena törppönä, kun huomioi hänen surkeat keinonsa ”hoitaa” [lue pahentaa] Suurta Lamaa). Valitettavasti alkupuolen moninainen kaupankäynti kutistuu pelkän öljyn käsittelyyn, ja esimerkiksi teollisuuden siirtyminen Kiinaan ja muihin halpatuotantomaihin siitä seuranneine konttiralleineen sivuutetaan täysin.
Päällimmäisenä kirjan loppuosasta jää mieleen suurvaltojen pelleily. Päätöksiä tehdään lyhytnäköisesti; esimerkiksi brittien Iranin kanssa sovittu öljydiili oli oikeastikin kehno, ja tulojen pimittäminen suorastaan typerää: miten niin iranilaiset eivät huomaisi koijausta? Lopputulemana homma leviää käsiin, öljytulot valuvat kokonaan paikallisille, Suezin kanava kansallistetaan ja Britannia menettää nopeasti koko imperiuminsa. Yhdysvallat tai Neuvostoliitto ei pärjää sen paremmin; CIA junailee vallankaappauksia ja kaupittelee salaa aseita virallisista aseidenvientikielloista huolimatta, ja Neuvostoliiton toilailu Afganistanissa on suorastaan surkuhupaisaa. Kaikkia suurvaltoja yhdistää kaksinaamaisuus: esimerkiksi Saddamille luvattiin vapaat kädet kahta viikkoa ennen hyökkäystä Kuwaitiin.
Loppujen lopuksi kirja on ihan hyvä. Silkkitiet tarjoaa tuoreen näkökulman ja reilusti hauskoja anekdootteja sekä lainauksia. Poliitikkojen typeryydet naurattavat elleivät itketä. Kirjailijan kantaaottavuus on plussaa ja kyllähän tästä kaikkea uutta oppi.
Arvosana: 3+/5
