Herman Lindquistin teos Suomen ja Ruotsin yhteisistä vaiheista kannusti tutustumaan aiheeseen vielä vähän tarkemmin, joten jatkoin herran kirjalla Ruotsin historia jääkaudesta tulevaisuuteen. Todellisuudessa mennyttä kahlataan vain toisen maailmansodan päätökseen, joten erikoisen nimen ei kannata antaa häiritä sen enempää. Tärkeintä on, että tarina jatkuu Suomen sodasta eteenpäin, joka on ajanjaksona jäänyt itselle täysin pimentoon. Suomessa huomio entisen emämaan tapahtumille on luonnollisesti laskenut, kun omissakin nurkissa on tapahtumia riittänyt.
Pikakelaus 1000-1808
Ruotsin historia on pitkään Sveanmaan historiaa, sillä protoruotsalaiset – jos näin voi sanoa – asuivat Mälarenin rannoilla ja sen välittömässä läheisyydessä. Historiallinen aika alkoi noin tuhat vuotta sitten, jolloin sivistys lopulta laajeni syntysijoiltaan Kaksoisvirranmaasta Itämerenkin rannoille. Kätevin kulkuvälinen oli vene, joten luonnollinen laajenemissuunta nuorelle kuningaskunnalle oli itä – joskus ensimmäisen milleniumin aikoihin perustetusta Tukholmasta oli helppoa kulkea Ahvenanmaalle ja siitä edelleen Varsinais-Suomeen. Asutus laajeni Suomen rannikolle, jossa oli tärkeää kilpailla saksalaista Hansaa vastan, joka puolestaan otti haltuunsa Suomenlahden Viron puoleisen rannikon.
Kuten aiemmasta kirjasta opimme, oli Suomi yksi ruotsalainen maakunta muiden joukossa. Ruotsin alueet laajenivat keskiajalla kattamaan koko harvaanasutun Pohjanlahden, mutta muutoin sijainti oli pussin perällä. Paljon vauraampi Tanska hallitsi Skånea sekä Kattekatin ja Skakerragin länsirantoja, ja rikastui keräämällä tullia Juutinraumassa. Hansa ja Puola-Liettua hallitsivat Suomenlahden kaakkois- ja etelärantaa, ja Novgorod puolestaan Venäjän jokien kauppaa Nevan suulta alkaen. Ruotsi oli köyhä kuningaskunta, ja harva olisi osannut arvata sen nousevan koko Itämeren valtiaaksi.
Ruotsista kuitenkin tuli suurvalta, joka alisti pienestä koostaan huolimatta valtansa alle koko Itämeren alueen. Jotain kuvaa koosta antaa vertailutieto vuodelta 1618: tuona vuonna 30 ruotsalaista laivaa purjehti Juutinrauman läpi, kun taas pelkästään hollantilaisia laivoja väitettiin kulkeneen salmesta 4300 kpl! Vaikka tiedän pelkästään venetsialaisten pystyneen rakentamaan tuohon aikaan laivan per päivä, niin määrä tuntuu silti hurjalta. Muiden lähteiden perusteella hollantilaisten laivojen määrä olisi vain 1500-2000 kpl välillä tuona aikana, joten määrän täytyy tarkoittaa purjehduskertoja: jos jokainen laiva on tehnyt vuodessa kaksi edestakaista matkaa, niin laivoja tarvitaan enää vain reilu tuhat. Sekin tuntuu paljolta, olisiko puolet hollantilaislaivoista muka operoinut Itämerelle? Kenties, mutta mielenkiinto ei riitä penkoa enempää; tärkeintä on huomata ruotsalaisten olleen pikkutekijöitä.
Ruotsi vaurastui teollisuuden kautta. Maahan onnistuttiin houkuttelemaan ulkomaisia kauppiaita, esimerkiksi belgialainen Louis de Geer rikastui kaivos- ja aseteollisuudessa. Syrjäinen Suomi ei saanut tästä osaansa: Ruotsissa oli 1600-luvun lopulla 334 rautaruukkia, joista vain 10 sijaitsi Suomessa. Merkantilismin hengessä Ruotsi oli trumpimaisten tariffien tyyssija: lisäveroja perittiin peruukeista, ikkunalaseista, hevosvaunuista ja kahvista. Koiraverokin on ruotsalainen keksintö.
Kustaa II Aadolf nosti Ruotsin kolmikymmenvuotisessa sodassa Eurooppalaiseksi suurvallaksi. Kuulussa Leipzigin pohjoispuolella käydyssä Breitenfeldtin ensimmäisessä taistelussa (1631) ruotsalaiset voittivat Johann Tillyn johtamat, lukumäärältään suuremmat Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan katoliset joukot, ja Ruotsi valtasi koko Reinin laakson. Vajaan vuosisadan jatkunut suurvalta aika päättyi nolosti Pultavan taistelussa (1709), joka tosin olisi voinut kääntyä Ruotsillekin. Pikku hiljaa Ruotsi menettei alueensa; Liettua säilyi vain muutamia vuosia (1629-1635) valtakunnan osana, Tanska nappasi takaisin Trondheimin alueen ja Bornholmin 1660, mutta varsinainen romahdus koitti vasta Pultavan jälkeen, jolloin Venäjä kaappasi Latvian ja Viron, Inkerinmaan, ja koko Karjalan. Samassa rytäkässä lähti myös Bremen, mutta Pommerin Ruotsi kykeni pitämään toisenkin vuosisadan ajan, Wismar kuului Ruotsille de jure aina 1903 saakka.
Ruotsi kaatui monien muiden suurvaltojen tapaan sisäisiin ristiriitoihin ja valtakamppailuihin. Kustaa II Aadolfin kaltaisia soturikuninkaita ei enää valtakunnalle suotu kuin korkeintaan hallitsijoiden omissa kuvitelmissa, joten revanssit Venäjän kanssa johtivat yhä uusiin aluemenetyksiin, kun armeijankin annettiin rapistua. Siinä mielessä Ruotsi kuitenkin voitti, että se kykeni pitämään Tanskalta valtaamansa Skånen (joka on edelleen ollut osa Ruotsia vähemmän aikaa mitä Suomi oli) ja muut eteläiset ja lounaiset alueet, ja siten turvaamaan luonnolliset rajat.
Yllätyin siitä kuinka Ruotsi oli hetken aikaa Euroopain vapain maa, jossa tiede ja taide kukoisti. Sen sijaan säädyille valunut valta oli korruptoitunutta ja esimerkiksi venäläiset syytivät edustajille rahaa vaikutusvaltaa ostaakseen. Kustaa III kuitenkin kaappasi armeijan tuella vallan 1772 ja palautti itsevaltiuden, ja tavoitteli heti takaisin venäläisille menetettyjä alueita kun itänaapuri oli sopivasti sodassa turkkilaisten kanssa. Ainakin jälkiviisauden voimalla toimittiin kuitenkin täysin typerästi, ja ruotsalaiset hyökkäsivät Välimerelle matkalla olleen venäläislaivaston kimppuun – jos he olisivat antaneet sen jatkaa matkaansa, olisivat ruotsalaiset pystyneet purjehtimaan esteettä Pietariin!
Ruotsinsalmen taistelussa tuli vähän glooriaakin, mutta pian Suomi menetettiin kokonaan. Lähellä oli, ettei rajaa vedetty Tornionjoen sijaan Kalixiin asti, jolloin Kiiruna- ja Luossavaarojen malmikentät olisivat menneet sen sileän tien, mutta Ruotsin onneksi rauhanneuvottelija Curt von Stedink sairastui ja Tsaari Aleksanteri hyväksyi kompromissin pelätessään voittoisan sodan pitkittymistä ja aina mahdollista ikävää käännettä. Ruotsi saa ”hyvityksenä” menetyksestä Norjan (Napoleonin liittolaiselta Tanskalta siis), mutta persoonaunioni on tuhoon tuomittu jo syntyessään, sillä norjalaiset eivät innostuneet asiasta ja saivat lopulta itsenäisyyden 1905 tilanteen kärjistyttyä avoimeksi kapinaksi ja melkein sisällissodaksi.
Ruotsin nousu takapajulasta rikkaaksi teollisuusmaaksi
Mielenkiintoisin osuus alkaa Suomen menettämisen jälkeen. Kokonaisuutena 1800-luku on Ruotsille hyvää aikaa: maa teollistuu, rakentaa rautateitä sekä kanavia, ja pitkän väännön jälkeen demokratisoituu. Raudan lisäksi vientihiteiksi nousevat metsäteollisuuden tuotteet sekä kaura. Aseteollisuus oli toimialana vahvin: miinoilla ja dynamiitilla vaurastunut Nobelin suku lienee tuttu nimi kaikille. Gustaf de Lavalin separaattori lienee tuttu maalla varttuneille, sen lisäksi maassa tuotettiin mm. niittokoneita. Myös Ericsson lienee vielä monilla muistissa, ja hänen puhelinlaitteensa siivitti maahan yli 400 paikallista puhelinverkkoa, vaikka Lennätinlaitoksen mukaan koko keksintö oli turha. Muita uusia 1800-luvulla perustettuja teollisuuslaitoksia olivat mm. Scania, AGA, Electrolux, Bofors, ja Bachco. Lopuksi on vielä ihan paikko mainita muuan ASEA, joka Brown Boweriin yhdistettynä toimii nykyisin nimellä ABB (jolle allekirjoittanut teki diplomityönsä vuonna 2005).
Teollistumisen myötä myös työväenliike nostaa päätään. Ensimmäinen maailmansota yllätti ruotsalaiset housut kintuissa, sillä armeija oli rapakunnossa vasemmiston jarrutellessa varustautumista ja jopa vaatiessa armeijan lakkauttamista(!). Vasemmisto piti sodan syttymästä mahdottomana valistuneena aikana, ja olivat silloinkin väärässä. Ottawan sopimuksesta irtautumisen aiheuttamaa keskustelua seuranneena ei voi kuin ihmetellä, miten samaa virheellistä ajatusta yksipuolisen aseistariisunnan järkevyydestä pauhataan vuosikymmenestä toiseen – varsinkin militaristisen ja imperialistisen itänaapurin vieressä on syytä varautua.
Ensimmäinen maailmansota rauhoitti hetkeksi kireää sisäpoliittista tilannetta, kun typerämpikin pasifisti tajusi, että sota voi uhata myös Ruotsia. Maa onnistui kuitenkin pysyttelemään sodan ulkopuolella ja rikastui myymällä raaka-aineita molemmille osapuolille. Rautamalmia kuljettaneen laivaston koko lähes tuplaantui sotavuosina. Vasemmisto sai sodan aikana ensimmäistä kertaa enemmistön parlamenttiin, ja sai läpi ihan aiheellisia uudistuksia. Lopulta äänioikeus laajeni ensimmäisten joukossa yleiseksi ja koski myös naisia.
Sodasta ei opittu yhtään mitään. Sen jälkeen vasemmisto lakkautti Per Hanssonin johdolla 17 rykmenttiä kun kerran sotilaallista uhkaa ei enää muka ollut. Enkä voi olla hämmästelemättä, miten sama virhe toistettiin vielä kerran Neuvostoliiton romahdettua, ja viime vuosina hoksattiin että oho, mehän ei voidaan mitään jos Venäjä päättää vallata Gotlannin! Samat typeryydet toistuvat läpi historian, kun ihminen kuvittelee asian olevan tällä kertaa erilailla.
Hauskana yksityiskohtana sosiaalidemokraatit halusivat 1920-luvulla vaalia puhdasta ruotsalaista rotua. ”Ihmiskunnan pohjasakalle” ei saanut syntyä liikaa lapsia, joten maassa ajettiin pakkosterilisaatioita kansan kehittämisen varjolla. Pohjasakaksi laskettiin kaikki mikä poikkesi ihanteesta: juutalaisia, tataareita, mielisairaita, epäsosiaalisia, rikollisia, seksuaalisesti fiksoituneita… edes perus teollisuustyöläisten ei toivottu hankkivan paljoa lapsia! ”Neekeitä” ei demarien listassa mainittu, koska kukaan ei nähnyt aiheelliseksi edes päästää heitä maahan! Tarkennetaan vielä, ettei tähän aatemaailmaan tarvittu Hitleriä, vaan koko homma ideoitiin jo ennen hänen valtaannousuaan.
1930-luvun lama kiristi Ruotsissakin hermoja. Laskusuhdanne johti työttömyyteen ja palkkojen laskuun, mistä aiheutui massiivisia lakkoja sekä työsulkuja. Ådalenin työläisten mielenosoitus eskaloitui rähinäksi jossa ammuttiin viisi henkilöä. Hitlerin valtaannousuun sen sijaan suhtauduttiin kaksijakoisesti, juutalaispakolaisia ei haluttu ottaa maahan, koska antisemitismi oli syvään juurtunutta, vaikkei juuri kukaan ollut koskaan edes nähnyt juutalaista. Natsit sen sijaan eivät muuten keränneet suurta kannatusta, varsinkaan sen jälkeen kun Saksa miehitti naapurimaat Tanskan ja Norjan.
Kun armeija oli ajettu alennustilaan, oli Ruotsi sodan syttyessä jälleen housut kintuissa: maalla oli 33 hävittäjää (lentokonetta), 6 hävittäjää (laivaa) ja 9 sukellusvenettä, ja ainoastaan 6(!) nykyaikaista panssaroitua ajoneuvoa. Kun Tanska vallattiin, oli Skånessa yksi ainoa taistelukelpoinen osasto ja muutama tykki, eikä ammuksia ollut kuin viikon sotaan. Ruotsi taipui saksalaisten vaatimukseen miehitettyjen norjalaisalueen lomaliikenteestä, kun ei muutakaan voinut. Operaatio Barbarossan lähestyessä Ruotsi joutui sallimaan myös sotilaiden kulkemisen alueidensa kautta. Maa oli täysin rähmällään Berliiniin päin, eikä saksalaisten toimien arvostelua sallittu.
Ruotsi varustautui koko sodan ajan, ja jo 1943 sillä oli yli 500 lentokonetta, 300 panssariajoneuvoa, yli 1000 tykkiä, uusia sota-aluksia ja yli 300 000 miehen armeija. Kun nähtiin Saksan tappio väistämättömäksi, pyrittiin pesäeroa tekemään kaikin keinoin; mm. koulujen ensimmäinen kieli vaihdettiin saksasta englantiin. Ruotsi vältti suoran sodan osin tuurilla, sillä Saksa olisi halutessaan voinut vallata maan helposti. Vastaavasti mikään ei ole estänyt punaista vyöryä idästä jos Suomi ei olisi voittanut talvisotaa; kansa olisi halunnut auttaa Suomea talvisodassa, mutta sitä ei uskallettu eikä kaluston puutteessa edes voitu tehdä kuin salaisesti. Sota nosti Ruotsin suhteellista asemaa, ja maa lähti vauraana kohti tulevaa, Ruotsi oli 1950- ja 1960 -luvuilla maailman 5-10 rikkaimman maan joukossa.
Ruotsin historia osoittautui kiinnostavaksi. Etenkin pidin kahdesta viimeisestä vuosisadasta, joista lukemista odotin etukäteen eniten, ja siinä mielessä kirja täytti odotukseni. Kirja valottaa ruotsalaista mielenmaisemaa ja kansankotiajattelua, ja selventää miksi maa on niin paljon Suomea rikkaampi. Kannattaa lukea, mutta jos aihepiiri ei ole yhtään tuttu, suosittelen mieluummin Suomen puoleen Pohjanlahtea keskittyvää kirjaa Kun Suomi oli Ruotsi.
Arvosana: 4/5
