Da Vinci -koodi on maailman myydyimpien romaanien joukossa. Vuoden 2016 lukemaksi mainitaan 80 miljoonaa, joten vuosikymmen myöhemmin saldoa lienee jokunen miljoona lisää. Kirja pääsi muutaman sattumuksen siivittämänä täysin suunnittelemattomalle uusintakierrokselle.
Dan Brown on menestyksen turvin voinut paneutua kirjoitustyöhön, josta hän jo melkein luopui ensimmäisten kolmen kirjansa myytyä surkeasti. Viimeisintä Salaisuuksien salaisuus -kirjaa herra kirjoitti kahdeksan vuotta yrittäen pysyä kärryillä kehityksestä ja kirjoittaen lukuja uusiksi tieteen tarkentuessa. Kuuntelin haastattelun Rick Rubinin erinomaisessa podissa, jossa mies avaa tapaansa kirjoittaa. Aloin miettiä, pitäisikö kenties lukaista herran tuotantoa?
Tavoistani poiketen päätin lukaista Da Vinci -koodin ensimmäisenä, vaikka yleensä haluan lukea kirjasarjat oikeassa järjestyksessä. Syitä on kolme: ensinnäkin olen lukenut kirjan ennenkin, joten tavallaan spoilerit meni jo. Toiseksi aihepiiri osuu täydellisesti hetkeen, jossa olen juuri tutkinut gnostilaisuutta, jota tässäkin kirjassa muistelen olevan. Kolmanneksi Hyvinkään kirjastosta löytyi sopivasti vielä kuvitettu laitos, joten valinta seuraavasta kirjasta oli helppo. Muistini mukaan edelliskerralla Da Vinci -koodin maittoi Amsterdam – St. Martin lennolla yhdellä istumalla, joten odotan innolla löytyykö joulun pyhinä yhtä pitkä hetki omaa aikaa.
Brown kertoo kirjoittavansa kirjoja joita mieluusti itse lukisi, ja maku tuntuu osuvan yhteen muidenkin kanssa. Da Vinci -koodin juoni ei ole ihan parasta timanttia, mutta oikein toimivaa viihdekirjallisuutta kuitenkin. Louvren intendentti löytyy murhattuna, ja asiaa alkavat tutkia Robert Langdon, uskonnollisten symbolien professori Harvardista, sekä uhrin lapsenlapsi Sophie Neveu.
Kirjasta tekee hyvän sen linkittäminen todellisiin tapahtumiin. Kuvitettu laitos loistaa tässä, sillä se mahdollistaa katkottoman lukukokemuksen, kun Louvren pohjakartta tai kuva Vitruviuksen miehestä löytyvät suoraan kirjasta, eikä utelias lukija joudu kaivamaan esiin kännykkää (ja harhaudu ties minne vaikka piti lukea). Kuvia olisi voinut olla vaikka enemmänkin, mutta hyvä näinkin; nostan arvosanaa saman tein pykälälle. Luonnollisesti tekee myös mieli päästä vierailulle kirjan tapahtumapaikoille.
Faktat ovat pääosin kohdillaan, vaikka kriitikot ovat rutisseet ties miestä. Minua huvittaa varsinkin se, että Raamattua ja kristinuskoa kritisoivan kirjan perustellaan olevan väärässä koska kirkko sanoo niin. Esimerkiksi Wikipedian väitetyt virheet ovat nolonpuoleisia; tottakai Kuolleenmeren kääröjen juutalaiset tekstit ovat vaikuttaneet varhaiseen kristinuskoon, ja väite siitä, että kristityt ovat alusta alkaen käyttäneet vain Raamatusta löytyvää neljää evankeliumia on suorastaan törkeä virhe. On täysin kiistaton fakta, että kristityillä oli kymmeniä evankeliumeja ennen kuin katolinen kirkko kanonisoi kristinuskon useampi vuosisata tapahtumista. Brown toki oikoo mutkia joissain kohdin, mutta annettakoon se anteeksi.
Da Vinci -koodista tekee kiehtovan tarinan ulkopuoliset jutut. Kirjan mainoskampanjasta nimittäin vastasi katolinen kirkko, joka yritti kieltää kirjan levittämisen. Monissa seurakunnissa kiellettiin jäseniä lukemasta sitä (podcastissa on asiasta lisää), mikä tietenkin vain nosti myyntilukuja. Itselleni kirkko reagoi kuin koira johon kalikka kalahtaa: olisi mielenkiintoisa tietää, mitä kaikkia syntejä Vatikaanin arkistoista löytyy gnostilaisten haarojen tukahduttamisesta.
Abrahamilaisten uskontojen kanonisointiin tutustuneena pidin Da Vinci -koodin teemoista. Gnostilaisissa evankeliumeissa Jeesus tosiaan nosti Magdalan Marian lempiopetuslapsekseen, ja Brown viittaa ilmeisesti aivan oikein hänen olleen myös Jeesuksen vaimo (tätä kohtaa ei näköjään kukaan kritisoi, joten näyttö lienee vahva). Myös kolminaisuusoppi oli joissain seurakunnissa eri: isä, äiti ja poika. Jostain syystä valtapelin voittanut katolinen kirkko poisti kristinuskosta kaikki feminiiniset viittaukset, ja kristinusko on juutalaisuuden ja islamin lisäksi ainoa uskonto, jossa ei ole lainkaan naisjumalia. Da Vinci -koodi sai hämmästelemään, miksi kaikki naisellinen on haluttu tukahduttaa? Pidin kaikesta Venus -symboliikasta, joten ehkä seuraavaksi pitää sukeltaa vielä vanhempien aiheiden pariin.
Kuten jo mainitsin, ei juoni ole kummoinen. Tarina pomppii paikasta toiseen ja juoni on reikäinen kuin pastafarin päähine. Henkilöhahmot ovat hauskoja, tavallaan yliampuvia, mutta albiinomunkki tai jalkatukia käyttävä aateloitu historioitsija nyt vaan sopivat kokonaisuuteen. En pidä Sherlock Holmes -tyylisestä päättelystä (joka ei koskaan toimi tosielämässä), joten sen suhteen arvoitukset tökkivät. Onneksi Brownin luomat yhteydet historiallisiin paikkoihin ja tapahtumiin, sekä tietysti kristinuskon rankka ruotiminen nostavat kokonaisuuden reilusti plussan puolelle.
Da Vinci -koodi on hieno tapa tutustua viihteen muodossa kristinuskon salattuun syntyyn.
Arvosana: 4+/5
